Kuukausi vaihtui syyskuuksi aivan huomaamatta. Olimme Sambiassa
viisi paivaa matkalla, silla kun tanne asti on tullut, niin olihan sita
pakko lahtea katsomaan kuuluisia Viktorian putouksia.
Matka kesti 20 tuntia bussilla. Kun paasimme perille teimme klassisen
turistin mokan, ja maksoimme paljon bussimatkasta. Lahdimme heti hostellista
putouksille, ja aika olikin hieno kameran kannalta. Aurinko oli laskemassa, ja
vetta oli putouksissa ilta-aikaan paljon.
Ihmiset istuivat altaissa, joista vesi laski alas. Tuli mieleen suomalainen ranta
sunnuntai iltana sina laiskana hetkena, kun viela ei ole nalka, mutta kotiinmenoaika
haamottaa edessa. Ihmisilla oli vaatteet paalla, ja lapset kastelivat itsensa kokonaan.
Lahdimme myos putousten paremmalle puolelle, Zimbawen puolelle, yksi sumuinen aamu.
Putoukset olivat aamuauringossa vielakin upeammat ja suuremmat, ja vesi pauhasi
kuin parhaat bassorummut diskossa. Paasimme juuri japanilaisturistilaumojen
alta pois, silla olimme heranneet jo viiden jalkeen ja olleet ensimmaisia vierailijoita
luonnopuistossa. Muistin lukeneeni tarinan ala-asteella aidinkielen kirjasta Livingstonen loytoretkesta. Nyt olin astunut osittain tarinan sisaan, mika tuntui kummalliselta,
mutta hienolta.
Livingstonen kaupunki oli likainen ja toisaalta ystavallinen kaupunki. Sambialaiset
tuntuivat muutenkin ystavallisemmilta kuin namibialaiset Wiundhoekissa. Kaupungin
30-luvulta olevat rakennukset olivat rapistuneita, ja juna muistutti pillillaan
kaupungin tulleen osaksi imperiumia Cecil Rhodesin rakentaman junaradan
avulla. Kaupunki jaa muistoihin lampimana pikku kaupunkina, joka istuu omana itsenaan
vierellaan yksi maailman seitsemasta ihmeesta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti